“Olla kuten muutkin.”

Tällaista halua en tunnista. En kokemusta. Kuten muut?

Monesti queer-melankolian* lähtökohtana on menetys: ihminen haluaa jotakin tavanomaista – perheen, parisuhteen, tunnustuksen, kuulumisen – eikä saa sitä. Syntyy suru siitä, ettei voi olla kuten muut.

Mutta entä jos melankolia alkaa aiemmin?

Olin jo lapsena yksinäinen ja surumielinen. Heräsin kesäaamuisin kello viisi, hiivin meren rantaan ja tuijotin veteen. Katsoin kaloja, auringon heijastuksia, kaipasin aivan hiljaa kyyköttäen. Kalojen välähtelevät nopeat liikkeet niiden kirkkaassa läpikuultavassa maailmassa antoivat hetken levon ja uskon muihin tiloihin, joissa hengitetään toisin.

Olin ehkä yhdeksän. Tai kolmetoista. Tai neljäkymmentäkolme.

Ulkopuolisuuden tunne ei näyttäydy muistissani niinkään kokemuksena torjutuksi tulemisesta kuin sivusta katsomisesta.

Ikään kuin olisin ollut paikalla, mutta hieman eri kulmassa tai eri aikaan kuin muut. En niinkään ulkona yhteisöstä kuin vinossa siihen nähden.

Ehkä juuri siksi sana yksinäisyys tuntuu joskus harhaanjohtavalta. Vaikka se on myös hirvittävän vahva olemisen tapa.

Yksinäisyys tarkoittaa ihmisten puuttumista. Ulkopuolisuus voi syntyä myös ihmisten keskellä. Kun on innoissaan ja huomaa, että toisten into onkin sittenkin toisaalla.

Rantaan hiipivä lapsi ei tiennyt olevansa lesbo. Hän tiesi jo kokevansa outoja haluja, kokemus erillisyydestä sai varhaisaamun hiljaisuudessa tilaa ja veden peilin. Ehkä myöhemmin lesbokulttuuri ja queer-teoria tarjosivat sille tärkeän kielen, paluun rannalta itseä menettämättä. Mutta itse tunne oli vanhempi.

Siksi mietin joskus, onko queer-melankolia aina menetystä. Vai onko siinä kyse tarkkailijan paikasta. Siitä, että katsoo maailmaa hieman sivusta, hieman liian aikaisin aamulla, veden äärellä, kun muut vielä nukkuvat tai kääntyilevät sängyissään.

Katse veteen kääntää melankolian toiseksi: puutteesta tarkkuudeksi, surusta voimaksi. Rannalta ei kaivattu mantereelle, muiden joukkoon – vaikka queer myöhemmin tarjosi siellä tunnistamisen ja avoimemman kielen – vaan jonnekin poispäin, horisonttiin, joka ei vielä ollut. Lapsi rannalla ei suunnitellut mannerta vaan harjoitteli horisonttia.

Ehkä ulkopuolisuuden tragedia ei aina ole se, ettei pääse mukaan. Ehkä tragedia on siinä, että alkaa niin varhain katsoa sivusta, ettei enää myöhemmin osaa täysin uskoa siihen, mitä luulee muiden pitävän itsestään selvänä.

Siitä voi seurata kierteistä yksinäisyyttä. Mutta myös jotakin muuta. Itsepäinen halu kuitenkin saada ääni. Ei siksi, että haluaisi olla kuten kuvitellut muut, vaan siksi, että muiden kuulumisen voi vain kuvitella – eikä koskaan voi olla varma, onko jokin täysin totta. Oikeudet eivät sitä kerro. Taide voi ehdottaa. Kysymys jää kaikumaan, kunnes jokin väre vastaa siihen.

Kaikki ulkopuolisuus ei ole menetystä. Joskus se on harjoitusta. Harjoitusta sellaista tulevaisuutta varten, jota ei vielä ole olemassa.

Horisontin harjoitus ei johda välttämättä onnellisuuteen. Se voi tuottaa pysyvää epäluottamusta valmiita järjestyksiä kohtaan ja vaikeutta asettua paikkoihin, joita muut pitävät luonnollisina tai jotka tarjoavat ulkoista suojaa. Mutta se voi myös tuottaa kyvyn nähdä vaihtoehtoja.

Ehkä juuri siksi niin moni queer-ihminen on ollut kiinnostunut taiteesta, politiikasta, utopioista, uusista sukulaisuuden muodoista ja tulevaisuuksista, joita ei vielä ole olemassa. Ja ehkä juuri siksi niin moni on kyennyt elämään tuhoutumatta ulkopuolisuuteen.

Horisontin harjoitus ei poista yksinäisyyttä. Se ei tee ulkopuolisuudesta helppoa. Mutta se voi tehdä siitä siedettävää, jopa hedelmällistä. Se opettaa katsomaan kohti jotakin, mitä ei vielä voi täysin nähdä eikä nimetä – valmiutta tulevaan mahdolliseen maailmaan.

Rannalla kyykkivä tarkkaavainen lapsi on energiaa, jossa jännite on jo. Se sattuu ja tuottaa nautintoa. Lapsi on hiljaa hyvin elävä.

Kiitos kirjailija Heidi Airaksiselle ja hänen Sateenkaarevalle kirjoitusryhmälleen lukemisesta ja kannustuksesta – väreistä, jotka vastasivat.

* Queer-melankoliasta ja sen jälkielämistä ks. esim. Sigmund Freud, ”Murhe ja melankolia” (1917); Judith Butler, The Psychic Life of Power (1997); Heather Love, Feeling Backward: Loss and the Politics of Queer History (2007); José Esteban Muñoz, Cruising Utopia: The Then and There of Queer Futurity (2009); Jack Halberstam, The Queer Art of Failure (2011); Ann Cvetkovich, Depression: A Public Feeling (2012); Lynne Segal, Radical Happiness: Moments of Collective Joy (2017); sekä queer-surusta relationaalisena käytäntönä Paul Boyce, Trude Sundberg & Antu Sorainen, ”Queer Grief: Relations After Death and Loss”, lambda nordica 30(2) (2025): 7–26.